Skitsofrenian kirjosta kärsiviä – kuten minua – on kuunneltava hoidon aikana

julkaistu Turun Sanomissa 28.08.2020

Olen 27-vuotias koulutettu kokemusasiantuntija, vertaisohjaaja ja sanataideohjaaja. Sairastuin teini-ikäisenä vakavaan masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Sain apua nuorisopoliklinikalta ja aikuispsykiatrian poliklinikalta. 2015 sairastuin kuitenkin psykoosiin ja skitsoaffektiiviseen häiriöön, joka kuuluu skitsofrenian kirjoon. Tätä edelsi pitkä jakso raskasta fyysistä ja psyykkistä kuormitusta.

Nykyään välttelen liikaa stressiä ja kuormitusta. Välillä on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, voisinko keventää arkeani jostakin kohdasta tai muutoin huolehtia itsestäni paremmin. Käyn terapiassa toista vuotta.

Minulla oli itselläni paljon ennakkoluuloja psykoosisairauksia kohtaan, mikä teki sairastumisestani vielä rankemman kokemuksen. Toivoisin julkisessa keskustelussa pyrittävän stigman purkuun, koska sairastuminen jo itsessään on vaikea paikka itsetunnolle. Voisin kuvitella, että häpeä vaikeuttaa hoitoon hakeutumista sekä halua myöntää itselleen sairastuneensa. Usein tilanne ehtii mennä pahaksi, jolloin tarvitaankin jo pakkohoitoa, mikä ei tietenkään ole paras vaihtoehto.

Aina toisinaan uutisoidaan tai vähintäänkin kommenttikentissä päivitellään, kuinka jonkin kamalan teon tehnyt ihminen on elänyt vaikean elämän ja kärsinyt mielenterveyden häiriöistä, mikä voi antaa kuvan, että näillä asioilla olisi suoraviivainen syy-seuraussuhde.

Akuutti psykoosi, ainakin yhdistettynä aktiiviseen päihderiippuvuuteen ja persoonallisuushäiriöön kasvattaa riskiä väkivaltaan. Uhrit ovat lähes poikkeuksetta läheisiä ja hoitohenkilökuntaa, eivät tuntemattomia ihmisiä, kuten viihde ja media voivat antaa ymmärtää.

Väkivallan riskiä voisi vähentää akuuttien kriisien ennakoiminen sekä skitsofrenian kroonistumisen ennaltaehkäiseminen hyvällä hoidolla. Psykoosissa ollessani olisin kaivannut ympärilleni rauhallisia ja turvallisia ihmisiä. Olin suuren osan ajasta kauhuissani, pelkäsin kuollakseni. Useimmiten koin, että minua kohdeltiin, ei kohdattu.

Kommunikointi psykoosissa olevan kanssa voi olla hyvinkin haastavaa, mutta en voi liikaa korostaa turvallisen ja toimivan vuorovaikutuksen toipumista tukevaa merkitystä. Psykoosi on aina kriisi ja siitä jää usein trauma – ihmistä ei saa jättää henkisesti heitteille, selviytymään yksin.

Hoidon kehittämiseksi on kuultava itse skitsofreniaan sairastuneita ja koulutettuja kokemusasiantuntijoita, joilla on kokemustietoa niin sairaudesta kuin toipumisestakin. Kokemuspuheenvuorot ja muu kokemusasiantuntijaosaaminen pitäisi integroida tiiviisti jo sosiaali- ja terveysalan koulutuksiin.

Kuka tahansa voi sairastua ja niin sairaus kuin toipumisenkin polku ovat yksilöllisiä. Skitsofreniaankin sairastuneet on nähtävä kokonaisvaltaisina ihmisinä eikä diagnoosilähtöisesti oireiden yhdistelminä.

Mediassa annetaan mielestäni liikaa huomiota lääkevastaisuudelle. Esimerkiksi artikkelit ihmisten painajaismaisista sivuoireista ja lääkkeettömyyden tuomasta helpotuksesta antavat yksipuolisen kuvan psyykenlääkkeistä.

Edelleen kuulen keskusteluissa myös käytettävän alentavaa sanaa mielisairas, aivan kuin sairaus jotenkin määrittelisi ihmisen. Lisäksi sanaa hullu viljellään kuvaamaan milloin mitäkin ja ketäkin.

Vaatii suurta rohkeutta mainita sairastavansa jotakin skitsofrenian kirjoon kuuluvaa sairautta lähes missä hyvänsä kontekstissa. Etenkin sosiaalisessa ja muussa mediassa asiasta kertominen voi vaikeuttaa esimerkiksi työpaikan löytymistä.

Koen itse olevani onnekas saadessani tehdä töitä avoimesti sairauteni kanssa. Toki satun olemaan kiinnostunut juuri kokemusasiantuntijuudesta ja taiteen kentästä, joilta löytyy ehkä useammin tietoisuutta ja ymmärrystä näihin asioihin.

Minka Salmirinne

Skip to content